Hui kamala, en oo blogannut yli vuoteen ja nyt oon täällä taas!
Anyway, oon tullu tulokseen että paras tapa purkaa tuntoja on alkaa taas kirjottaan. Bloggaaminen on auttanu mua pukemaan monet fiilikset sanoiksi ja kyllähän mä oon saanu ihan helvetisti irti tästä hommasta.
Miksi sitten lopetin? Koska mun henkilökohtainen elämä meni liian julkiseksi. Alko tuntua että tuntemattomat tietää musta liikaa, säälii mua ja voivottelee mun elämää kahvipöydässä.
No mikä vittu tässä muka nyt on toisin? En tiiä, musta tuntuu ettei mua tarvi voivotella, oon ehkä (ihan vaan ehkä) oppinu et mitä haluan kertoa ja millasia juttuja jakaa. Tän lisäksi koitan pitää tän homman suht anonyymina. En todellakaan piilottele tätä blogia mitenkään, mutta aattelin jättää turhanpäiväset pärstäkuvat jakamatta ja semmosta. (seuraavaksi lisäilenki jo päivänasukuvia joissa hengaan kolmiraitaverkkarit jalassa, yöpaita päällä ja tukka takussa kämpillä).
No mutta, mitäs mulle nyt sitten kuuluu?
Oon viimein tietoinen siitä mitä haluan mun elämältä. Kesti monta vuotta tietää minne haluan ja mikä on se oikea polku, mutta lopulta löysin sen.
Matkasin tuossa muutama viikko takaperin Helsinkiin, mennessä mulla oli tarkat suunnitelmat mun tulevaisuudessa Oulussa, tieto että viimestään parin vuoden päästä lähtisin sieltä. Palatessa Ouluun mun suunnitelmat oli muuttuneet, olin päättänyt aikaistaa lähdön muutaman kuukauden päähän.
Oon monta kertaa käynyt Helsingissä, mut jokin tässä kerrassa oli toisin. Seisoessani rautatieaseman edessä ja tuijottaen ohikulkijoita mietin, että oon saapunut kotiin.
Niinpä tein hakemuksen kouluun löytäessäni alan jolle haluan rakentaa mun tulevaisuuden ja pääsin haastatteluun. Puhelimessa mulle sanottiin että nyt on aika alkaa rakentaa elämää niin että lähtö on edessä. Olin äärimmäisen onnellinen, oon yhä. Tää kaupunki jää pian taakse, mua odottaa uudet kuviot ja unelmat.
Ennen lähtöä mulla on kuitenkin vielä tekemistä, ehkä vähän liikaakin. Teen tällä hetkellä kahta työtä, paiskin hommia aamusta iltaan ja raadan koska tiedän että se palkitsee mut vielä. Tiiän että nää työt mitä teen on ensinäkin aivan mahtavia molemmat, mutta lisäksi ne molemmat luo mulle mahtavaa pohjaa tulevaisuuden kannalta. Oon välillä ihan järkyttävän väsynyt, mutta heti kun muistan miksi teen tätä, hymy valtaa mun kasvot ja jaksan pitkätkin päivät loppuun.
Joten kai mää oon ihan onnellinen tällä hetkellä, mulla on hirveesti kaikkea kivaa tulossa ja meneilläänkin. Mun elämä on mullistumassa, ja ehkä siksikin on hyvä aika aloittaa bloggaaminen uudelleen. Että varokaa vaan, oon viimein ottanut näppäimistön taas haltuuni!
